Maanantai on toivoa täynnä

Hyvää päivää! Valittevasti mun blogin päivittelytahti hipoo edelleen absoluuttista nollapistettä mutta tänään jopa itseni yllätykseksi klikkailin bloggerin auki ja täällä ollaan. Tähän saattoi etäisesti vaikuttaa kuitenkin se, että auringon paistaessa melkein pilvettömältä taivaalta tarvitsin sopivan tekosyyn tulla ulos istuskelemaan. Ja kyllä, luitte oikein, istun ULKONA ja vielä t-paita päällä. Auringon paistaessa suojaisaan nurkkaukseen vietän jo toista päivää putkeen epätoivoisesti tuijotellen kohti aurinkoa toivoen hartaasti, että ihooni tarttuisi edes etäinen päivetys. Tällä hetkellä kalman kalpean hipiäni rinnalla Edward Cullenkin näyttää käyneen muutaman viikon Pattayan lomalla hankkimassa rusketusta pintaan. Tähän tulee nyt kuitenkin muutos, nimittäin aion tästä edes aina sään salliessa työntää kiireeni sivuun ja tulla nauttimaan ulos näistä suhteellisen harvoista aurinkoisista päivistä. Vaikka mittarilukema auringossakaan ei nyt hulppea ole, on se silti noin 100 astetta korkeampi kuin sisälämpötila paikallisissa taloissa.

Tammikuussa väsäämäni synttärikakku hostlapselle. 

Lämpötilan lisäksi myös mielenliikkeeni ovat jälleen kerran ailahdelleet. Varsinkin viime viikolla koin lievää paniikkia ja ahdistus pikkuhiljaa lähestyvästä kotiinpaluusta. Vaikka näillä näkymin lentoni kohti Suomea lähteekin vasta heinäkuun alussa, tuntuu kuin aikani Englannissa olisi jälleen kerran tulossa päätökseensä. Ahdistusta aiheuttaa myös se, miten nopeasti joululoman jälkeiset viimeiset 2,5kk ovat menneet. Huokailematta kuitenkaan sen enempää ajankulua ajattelin tiivistää muutamalla kattavalla kappaleella viime kuukausien tapahtumat teillekin luettavaksi.

Tammikuussa palasin Suomesta takaisin tänne enemmän kuin mielelläni. Innostuksesta huolimatta arkeen paluu sujui kuitenkin melko tahmeasti. Varsinkin aamuherätykset ennen klo 7 koettelivat henkistä ja fyysistä hyvinvointiani. Loputtomalta tuntuvan väsymyksen seurauksena motivaatiota tai energiaa mihinkään ylimääräiseen ei juuri löytynyt varsinkaan arkipäivisin. Viikonloppuisin raahasin itseni lähinnä päiväreissuille Lontooseen tai tyydyin näkemään kavereita Waltonin lähimaastossa. Kohtuullisen monta lauantaita ja sunnuntaita vietin myös piiskaavassa tuulessa tai/ja sateessa joko rugby- tai futiskentän laidalla fanaattista soccer mum elämääni ylläpitäen.

Havainnollistava kuva asustani sisälämpötilan keikkuessa 13asteen tietämillä 

Tammikuussa tuli myös vietettyä jonkin verran aikaa pubissa kaikkien syksyltä tuttujen naamojen palatessa joululomiltaa takaisin töiden pariin ja Waltonin kälyisimpään juottolaan vapaapäiviä viettämään. Tammikuussa tutustuin myös moneen uuteen ihmiseen mutta tästäkin huolimatta kuukausi oli kuitenkin paikoin melko pitkä ja raastava.

Helmikuu puolestaan oli varmaa kiireisin kuukausi tähän mennessä. Pahimman kaamosväsymyksen väistyttyä olin taas energiaa täynnä sekä töissä että vapaa-ajalla. Aamuherätykset eivät enää tuntuneet saatanan luomalta kostolta ihmiskuntaa vastaan, enkä kaatunut väsyneenä sänkyyn kellon lyödessä 10. Helmikuussa tein aika paljon töitä (omasta tahdostani kylläkin), joten välillä tuntui ettei päivisin jäänyt juuri aikaa itselleni tai ylimääräiselle löysäilylle.

Aikaa jäi töiden lisäksi kuitenkin kaikkeen oleelliseen kuten leipomiseen 

Kuun alussa Essi tuli viikonlopun mittaiselle vierailulle Lontooseen, joten näin ollen minäkin raahasin itseni kahtena päivänä Essiä tapaamaan. Viikonloppu meni, kuten monet viikonloput syksylläkin, kuulumisia vaihtean milloin kahvin, viinin tai ruuan ääressä.

Seuraavana viikonloppuna puolestaa päätin lähteä muutaman päivän rentoutumislomalle Mansfieldiin. Lauantaina suuntasin juna-asemalle jo aamusta ja matkasin 4 tuntia kohti Mansfieldiä vanhaa vaihtarihostperhettäni näkemään. Kiireisen työviikon jälkeen oli aivan mahtavaa saapua perille niin tuttuun ja kotoisaan ympäristöön, jossa vanha huoneeni odotti siivottuna ja puhtailla lakanoilla varustettuna. Viikonloppu oli taas täynnä hyvää ruokaa, juomaa ja vielä parempaa seuraa ilman mitään velvollisuuksia tai kiireitä. Sunnuntaina palasin iltamyöhään tältä minilomaltani takaisin kotiin rentoutuneena, levänneenä ja valmiina aloittamaan uuden viikon täynnä energiaa. Täytyy taas mahdollisimman pian suunnata tällaiselle minilomalle, kun siihen kerran on mahdollisuus.

Mansfieldin kodin ihanan kodikas keittiö! 

Seuraavalla viikolla kouluista olikin lomaa mutta olin kuitenkin töissä ihan normaalisti perjantaita lukuunottamatta. Perjantaina otin vapaapäivän ja suuntasin jo aamusta Gatwickille noutamaan sinne saapuneita vanhempiani, jotka tulivat muutaman päivän pikavisiitille Lontooseen. Viikonloppu meni lähinnä siis turistioppaana Lontoota kierrellessä ja saatiinpahan sitten erinäisistä vastoinkäymisistä huolimatta toinen vieraista myös täällä meillä käymään.

Maailman surkeimmat turistikuvat part 1929481

Vanhempieni lähdettyä takaisin kohti Suomea, saimme seuraavan vieraan jo muutaman päivän kuluttua, kun hostperheelleni saapui taas yksi Suomivieras. Asiaankuuluvasti otin tietenkin asiakseni matkalaisen viihdytyksen silläkin uhalla, että päivän työni jäivät suurimmalta osin tekemättä. Tämä tietenkin kostautui seuraavana viikkona, jolloin yritinkin sitten epätoivoisesti kuroa kiinni kasaantuneita töitäni.

Pikashoppailut Costcossa

Kauaa en kuitenkaan ehtinyt keskittyä pelkkään työntekoon nimittäin jo seuraavana viikonloppuna sain seuraavan Suomivieraan Saanan saapuessa luoksemme. Saanan vierailusta ja maaliskuun kuulumisista aion kuitenkin kertoa myöhemmin, nimittäin nyt aion keskittää kaiken huomioni auringossa makoiluun. Olen myös jälleen kerran pyhästi luvannut itselleni tsemppaavani postaustahtini kanssa, joten palataan asiaan jo toivottavasti tällä viikolla. Asetin itselleni haasteen päivitellä blogia vähintään kerran viikossa tästä eteenpäin, mutta valitettavasti kännykkääni ladattu smurffipeli ja Yle Areenaan ilmestynyt Au pairit Australiassa-ohjelma vaativat osansa kiireisen arkeni keskellä. Katsotaan miten käy.

Hauskaa alkanutta viikkoa kaikille!

Ps. En tietenkään saanut julkaistua tätä silloin päivällä, joten menkööt nyt näin muutaman tunnin viiveellä.

-Noora

Elämäni autonkuljettajana

Kohta jo kuukausi sitten palasin takaisin kauluspaitojen silityksen ja loputtoman tiskivuoren ääreen täyttämään velvollisuuksiani kotiapulaisena. Suomessa lomaillessani havaitsin au pair urani edelleen herättävän hilpeyttä kanssaihmisteni keskuudessa. En ole varsinaisesti tunnettu rakkaudestani lapsia kohtaan (pikemminkin sen puutteesta), kokkaukseni ovat rajoittuneet lähinnä mikropuuroon, ja edesottamukseni liikenteessä herättävä kauhua sekä itsessäni, että muissa tielläliikkujissa. Luonnollisesti menestykseni edellä mainituilla osa-alueilla siis herätti kiinnostusta ja kysymyksiä lähipiirissäni. Loihtimiini herkkuannoksiin ja muihin au pair elämäni saloihin voimme palata joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tänään sen sijaan ajattelin jakaa kanssanne kokemuksiani ja mielipiteitäni itsestäni osana englantilaista liikennekulttuuria.

Rehellisesti voin myöntää, että jo ennen muuttoani Englantiin hikoilin tulevaa autonkuljettajan uraani ja odottelinkin tulevia edesottamuksiani vasemmanpuoleisessa liikenteessä varsin kauhulla. Vaikka autoa oli Suomessakin tullut ajettua kohtuullisen paljon, olin silti surullisen hukassa jo Turun keskustassa kurvaillessani. Ajatukset vieraassa maassa ajamisesta jonkun muun autolla ja vielä "väärällä" puolella saivat sydämeni jättämään muutaman lyönnin välistä. Puhumattakaan siitä, että kyydissä matkaisi toisten lapsia, joiden hyvinvointi olisi käsissäni.

Vapisevin käsin googletin lisätietoja tulevasta asuinpaikastani Waltonista ja kuin käskystä Wikipedia toikin toivottua lohtua panikointiini. Nimittäin Wikipedian mukaan Waltonissa asustelee reilut 20 000 ihmistä. Loogisesti päättelin tämän tarkoittavan helpompaa autoilua "pikkukaupungissa", jossa meno saattaisi etäisesti muistuttaa Suomen autioilla teillä ajelua. Näin jälkikäteen ajateltuna on hieman hämärän peitossa, miten en karttaa katsomalla osannut päätellä Waltonin olevan kaikkea muuta kuin idyllinen pikkukaupunki lammaslaitumien ympäröivällä nummella. Sijaintimme Suur-Lontoon alueella takaa sen, että autonkuljettajan urani koostuu kaikesta muusta kuin eksyneiden lampaiden väistelystä kyläteitä kaahaillessani.

Täysin epärealistinen kuvitelmani kuitenkin murskattiin tylysti jo matkalla lentokentältä kotiin. Nelkikaistaista moottoritietä kiitäessämme, hostisäni totesi ohimennen tämän olevan melko tyypillinen reitti, jota tulisin jatkossa autoilemaan. Veren paetessa muutenkin kalpeilta kasvoiltani olin valmis heittäytymään tästä liikkuvasta ajoneuvosta ja palaamaan koti-Suomeen kulkematta ensin lähtöruudun kautta.

Muutamaa päivää myöhemmin minut kuitenkin vastaan pyristelyistäni huolimatta lopulta tempaistiin ratin taakse, suuntana vasemmanpuoleinen liikenne ja varma kuolema. Kuten arvata saattaa kaiken panikointini jälkeen, hädintuskin edes muistin koskaan ennen ajaneeni autoa. Asiaa ei auttanut, että uuteen autoon tutustuminen ei tapahtunut hiljaisella sivutiellä tai parkkipaikalla pyynnöstäni huolimatta, vaan sen sijaan minut istutettiin ratin taakse erittäin vilkkaaksi osoittautuneella tiellä, jossa tehtävänäni oli kiemurrella itseni ulos kohtuullisen ahtaasta taskuparkista hävyttömän jyrkässä ylämäessä. Sanottakoon vaikka näin, että tämän ensimmäisen ajokertani jälkeen englannin liikenteessä, minä en valitettavasti ollut ainut, jonka kasvojen väri oli valkoista A4-paperiarkkiakin kalpeampi.

Kuva

Ensimmäinen viikko tai kaksi olivat kohtuullisen haastavia. Vaihdekeppi ei löytynytkään siltä puolelta mistä ennen, 99% ajasta en tiennyt mihin olin menossa ja olinkin täysin navigaaattorinaisen tai jonkun viime sekunnilla huutamien reittiohjeiden armoilla. Tähän kun lisätään vielä vasemmalla puolella ajaminen ja täysin uudenlainen liikennekulttuuri ja käyttäyminen, niin tuntui etten olisi ikinä ennen edes nähnyt näitä nelipyöräisiä kulkuneuvoja. Uudessakaupungissa ja Turussa elämäni asustaneena, oli päivittäin toistuvien ruuhkien merkitys myös täysin uusi tuttavuus. Siinä missä kolmen auton jono määritellään Uudessakaupungissa ruuhkaksi, täällä ruuhka-aikana normaalisti 20 minuutissa taittuva matka saattoikin yhtäkkiä kestää 1h ja 45 minuuttia. Päänvaivaa tuottivat myös lukuisat liikenneympyrät, joita tämän maan tiet ovat pullollaan. Paikoin näissä saatanan ringeissä saattaa olla rinnakkain kolme kaistaa ja lukematon määrä liittymiä. Oikealle kaistalle osuminen ja vielä oikeasta liittymästä ulos pääseminen ovat aiheuttaneet epäilemättä hengenahdistusta ja vaaratilanteita.

Kuva

Kaaottisten ensimmäisten viikkojen jälkeen sain kuitenkin otteen autoilusta alkaessani hieman hahmottaa mihin olin menossa ja miten minun tulisi käyttäytyä osana liikennettä. Nykyään oikeastaan nautin autoilusta varsinkin iltaisin teiden ollessa hiljaisia ja saadessani ajaa yksin radion huutaessa taustalla. Viime viikolla autoiluun tuli kuitenkin taas hetkellisesti lisähaastetta lämpötilojen laskiessa lähelle nollaa ja paikoin hieman sen allekin. Olen viettänyt tarpeeksi aikaa täällä oppiakseni jo, että niinkin tavallisesta asiasta kuin talvirenkaista on tässä maassa turha haaveilla. Siinä missä Suomessa laki määrää tämän pakollisen renkaiden vaihdon toteuttamaan, täällä liukastellaan vaikka puolen metrin kinoksessa kesärenkailla. Varsinkin iltaisin tienpinnan ollessa paikoin jäässä kirosin jälleen kerran tämän jälkeenjääneen saaren alimpaan helvettiin. Nyt ristin käteni kyynerpäitä myöten ja toivon mitä hartaammin, että lämpötila pysyttelee tästä eteenpäin reilusti nollan yläpuolella.

Kuva

Vaikka olenkin kehittynyt huomattavasti autoilussani näiden viimeisten 5 kuukauden aikana, niin kuten arvata saattaa, asiat eivät kuitenkaan aina ole menneet ihan suunnitelmieni mukaan. Loppuun haluankin jakaa vielä muutaman vinkin ja kokemuksen, joista tuskin on kenellekään mitään hyötyä.

Tilannenopeus. Vuosien varrella olen saanut muutamia kommentteja paikoin liian vauhdikkaasta menostani liikenteessä. Vaikka asiaan on hyvä kiinnittää huomiota ihan kaikkialla autoilessa, niin varsinkin täällä asian merkitys korostuu englantilaisten teiden ollessa käsittämättömän kapeita. Muutenkin kapeat tiet on tottakai blokattu autoilla, joita on parkkeerattu molemmin puolin tietä. Liian nopealla vauhdilla tällaisia teitä kaahaillessa saattaa löytää itsensä vaarallisten tilanteiden lisäksi kohtuullisen kiperistä tilanteista yrittäessään hivuttautua vastaantulevan auton ohi samalla väistäen edessä liikkuvaa pyöräilijää ja naapurin irrallaan juoksevaa koiraa.

Ennakointi. Vauhdin hiljentämisen lisäksi kapeilla teillä korostuu ennakoinnin merkitys. On hyvä ennakoida ja miettiä muutama siirto etukäteen, ettei löydä itseään tilanteesta, johon ei olisi alunperinkään pitänyt päätyä. Kokemuksesta voin kertoa, että kaikilta tielläliikkujilta ei heru ymmärrystä kun sen tarkemmin miettimättä päätät ruuhka-aikana tietöiden tukkimalla tiellä salamannopeasti syöksyä sivutieltä ystävällisen autoilijan sinulle tarjoamaan väliin sen tarkemmin mitään miettimättä. Havahtuessasi kuitenkin siihen tosiseikkaan, ettei autosi tuohon tarjottuun väliin mahdu, olet jo kuitenkin puolivälissä matkaa eli toisinsanoen poikittain kahdella kaistalla samalla pysäyttäen liikeenteen molempiin suuntiin. Just smile and wave boys. Smile and wave...

Ohjeet. Jos suuntavaistosi hipoo absoluuttista nollapistettä kuten allekirjoittaneella, suosittelen tarkoin kuuntelemaan navigaattorinaisen ohjeita tai saamiasi neuvoja. Kun tarkoituksesi on selvitä Heathrown viitosterminaalista kotiin edellä mainituin avuin mutta oletkin vakuuttuneempi omista kyvyistä ja löydät itsesi kiitämästä moottoritietä kohti Walesia, voit miettiä olisiko sittenkin kannattanut turvautua tarjottuun apuun. Tässä vaiheessa vielä kun tarpeekseen saanut navigaattorinainen katkaisee satelliittiyhteyden ja vaipuu hiljaisuuteen, saattaa alkaa jälleen kerran henkeä hieman ahdistamaan. Tästäkin tilanteesta kuitenkin selviää monella itsetuhoisella kaistanvaihdolla ja erittäin hyvällä onnella.

Ystävällisyys. Englantilaiset ovat tunnettuja ystävällisyydestään ja tämän onneksi yleensä huomaa myös liikenteessä. Liikenteen mutkattoman toiminnan kannalta on tärkeää, että aina mahdollisuuden mukaan ystävällisesti annetaan tietä muille autoilijoille. Laupiaalle auttajalle heilautetaan kättä kiitokseksi tai vaihtoehtoisesti vilkautetaan pitkiä valoja. Myös liikenteessä törttöillessä on suotavaa heilauttaa kättä pahoitteluksi, mikä tarkoittaakin sitä, että suurin osa ajastani kuluu joka suuntaan heiluttamiseen. Ystävällisyydelläkin on kuitenkin rajansa ja yleensä tientarjoamisen vastapainona sinulta odetetaan nopeaa reagointia tilanteeseen. Mikäli jäät arpomaan mahdollisuuksia, on tilanne luultavasti ja mennyt ohi, minkä seurauksena muiden tielläliikkujien verenpaine kohoaan nanosekunneissa maksimilukemiinsa.

Kuva

Merry Kissmyass

Terkkuja Suomesta! Oli taas aika tulla pikaisesti tekemään kerran kahdessa kuukaudessa suoritettava still alive-päivitys tänne blogiin. Tällä kertaa tosiaan päivitys tulee poikkeuksellisesti täältä Suomen mantereelta, nimittäin viikko sitten perjantaina hyppäsin lentokentälle vievään junaa, josta matkani jatkui kohti synkkää ja sateista Suomea. Edessä oli odotettu reilun parin viikon Suomiloma, josta nyt on jo yli viikko lusittu. Tässä välissä on muun muassa tullut juhlittua joulua, nähtyä kavereita, nukuttua mahdollisimman pitkään, syötyä kuvottavan epäterveellistä ruokaa enemmän kuin ehkä ikinä ennen ja nautittua siitä, ettei vaan yksinkertaisesti tarvitse tehdä yhtään mitään. 

Joulua edeltävä aika Englannissa puolestaan ei ollut niin rentouttava kuin olin ennalta odottanut. Vaaleanpunaisissa haavekuvissani näin itseni siemailemassa kaakaota takkatulen loimussa joululeffoja tuijotellen. Kauppojen täyttyessä ihanista joulutavaroista voisin kuljeskella siellä välkkyviä jouluvaloja ja koristeita ihmetellen. Edellä maalailemani pilvilinnat haihtuivat kuitenkin savuna ilmaan viimeistään siinä vaiheessa, kun suuntasin kahta viikkoa ennen h-hetkeä Lontoon Oxford Streetille mukanani nälkävuoden mittainen joululahjalista ja viime hetken lahjapaniikki. Joulumieleni karisi huolella puskettuani menemään neljä tuntia miljoonan muun joulushoppailijan joukossa, saatanallisten joulurinkutusten soidessa taustalla samalla rytmikkäästi pilkaten lahjasaalistani, joka tässä vaiheessa oli laihempi kuin kerjäläisen kengännauha. Kirottuani koko juhlan alimpaan helvettiin ja vannottuani poistavani koko tapahtuman tulevien vuosien almanakoistani, olin jo valmis luovuttamaan. Ylpeänä haluan kuitenkin todeta, että lopulta onnistuin metsästämään edes välttämättömät lahjat listallani keikkuneille ihmisille, ja vaikka lahjastressi saattoikin pahentaa jo alkanutta kaljuuntumistani noin sadalla prosentilla, lahjat kuitenkin ilmestyivät kuusen alle aikataulussa. 

En suinkaan jättänyt joulustressiäni vain toivottomaan joululahjojen metsästykseen, vaan tämän lisäksi koettelin muutenkin heikkoa stressinsietokykyäni murehtimalla kaikkea mahdollista aina joulusiivouksesta piparien leipomiseen. Pakonomaisella vimmalla halusin tehdä kaiken mahdollisen valmiiksi ennen poistumistani Suomeen, jotta voin sitten hyvällä mielellä nauttia tästä hyvin ansaitusta lomastani. Viimeiset viikot ennen lomaa olivatkin lähinnä yhtä kaaosta ja stressiä, taistellessani univelkaa ja loputonta tekemättömien töiden listaa vastaan. Näihin viikkoihin mahtui kuitenkin myös paljon kaikkea kivaa kuten kavereiden näkemistä, juhlimista ja ihania Lontoossa vietettyjä vapaapäiviä. Vietettiin Essin kanssa myös viimeinen yhteinen vapaapäivä Lontoossa Essin suunnatessa takaisin Suomeen. Viimeisten All Bar Onessa ryystettyjen cocktailien jälkeen oli aika jättää sydäntä riipaisevat jäähyväiset metroaseman ihmisvilinässä ennen kuin tiemme erkanivat ainakin näin toistaiseksi. 

Nyt ois vielä viikko lomaa edessä, jonka jälkeen koittaa paluu takaisin arkeen. Tähän viikkoon mahtuu paljon kivoja suunnitelmia ja tekemistä, joista aionkin ottaa kaiken irti. Tähän mennessä loma on muutenkin ollut rentouttava ja kiva mutta pikkuhiljaa alkaa taas kaipaamaan sitä arkea ja sen mukanaan tuomaa rutiinia. Nyt aion kuitenkin mennä ahmimaan vielä viimeisetkin lahjasuklaiden rippeet naamaani ennen ensi vuonna alkavaa surullista yritystä aloittaa se kuuluisa terveellisempi elämä.